Tarina 46 kalalajin fongausvuodesta

Tässä tekstissä kuvataan vuoden 2014 aikana kalastamani kalalajit sekä tarinoidaan niihin liittyvistä reissuista.

Jyväskylän yliopiston opiskelijoiden kalastusseura Kala & Kulauksen kalastusvuosi 2013 purkitettiin jälleen pikkujouluisissa tunnelmissa. Perinteisellä A-talon saunalla nautimme keittoja ja pidimme asiankuuluvat palkintoseremoniat. Lahjakorttien ja pokaalien jaon tiimellyksessä mieleen pälkähti ajatus, että olisihan sitä itsekin mukava saada joskus jotain palkintoja (jos ei lasketa pilkkikilpailujen arvontapulloja). Tavoitetta hieman mutkisti se, että oletettavasti palkinnot tai kisoissa menestyminen vaatii jonkinlaista kalastuksellista taitoa. Onneksi huomasin, että kulauksen repertuaariin kuuluu myös ns. diversiteettikisa, jossa ei välttämättä tarvitse osata kalastaa pätkääkään. Nopea ja onnekas haavimiskäsi saattaa riittää myös pitkälle. Pointtihan kisassa on saalistaa vuoden aikana mahdollisimman monta kalalajia aktiivivälinein, joihin myös haavi lasketaan. Kisan edetessä ja kalalajien kertyessä koko lajikalastus lähti kuitenkin käsistä ja reissupäiviä kertyi aavistuksen enemmän kuin oli alun perin tarkoitus.

 

Ahven

Itsenäisyyspäivän kättelyjen ja saksalaisen tuontioluen pehmentämänä saimme emännän kanssa idean lähteä rapelipäivänä Jyväsjärvelle tasuroimaan jättikuhia. Jäätähän ei vielä tuolloin joulukuussa ollut (ja tuskin kuhiakaan), mutta onneksi Jyväskylän kaupunki on rakentanut perinteikkäälle urheilukalastusseurallemme kolme pitkää pilkkilaituria satamaan. Voissa tirisevä ahvenkala mielessä kairasin laiturilta käsin sentin paksuiseen jäähän reiän ja livautin pienen tasurin pyyntiin. Noin minuutti tämän jälkeen emäntä parkaisi, että nyt on tosi mörkö kiinni. Kaupungin keskeisimmällä ulkoilupaikalla, kun oltiin, niin ihmisen ja pedon taistelu kiinnosti myös huomattavasti normaaleja kansalaisia. Runsas joukko paikallisia saikin todistaa, kuinka emäntä nosti pienenpienellä tasurilla komian 1,6 kg hauen. Ruokakalan ollessa jo plakkarissa ja perheen toimeentulo turvattu, niin microtasuroin vuoden ensimmäisen kisakalani eli n. 10 cm pituisen ahvenen. Tästä se maine ja kunnia urkenee.

 

 

Kirjolohi

Nyt ollaan jännän äärellä. Nimittäin Vaajakosken Liekkilammella ja elämäni ensimmäistä kertaa menossa kirjolohipilkille. Mentoriksi reissuun lupautui Vaajakosken Peter Lahti ja Kulauksen nykyinen PJ Ville Petteri. Kirjopossuparvien ahnaat leuat etsivät jo kuumeisesti rehupellettejä jään alla, mutta päivän lounaaksi oli kuitenkin varattu pellettien sijaan pientä ja värikästä lätkää eli Kuusamon Räsästä. Kalat olivatkin otillaan ja Liekkilammen jokainen kirbeli kävi räsästä jossain vaiheessa kokeilemassa, mutta harmillisesti kalat eivät jääneet koukkuun kiinni. Pimeyden ja epätoivon alkaessa ahdistaa oppaamme Ville Petteri päättikin, että nyt leikkiminen saa loppua ja otetaan ns. ”siika pois”. Tahnapallo kolmihaarakoukkuun ja ootto-onki veteen. 10 min odottelua ja 1,8 kiloa Vaajakosken punalihaista pönökuvaan. Eipä se “kalastus” paljon helpommaksi voi enää muuttua.

 

 

Kiiski

Pääkaupunkimme kutsu kävi ylivoimaiseksi, koska Hesen (toim. huom. vaan juntit/maalaiset sanoo nykyään Hesa tai Stadi) yliopistossa oli tarjolla kalojen iänmäärityskurssi, jota jostain käsittämättömästä syystä ei Jyväskylässä ole tarjolla kuin itseopiskelukurssina. Eipä siinä muu auttanut kuin pakata pilkit ja virvelit mukaan ja lähteä toiseen kaupunkiin kahdeksi viikoksi opiskelemaan. Taka-ajatus koko reissussa oli tietysti kartuttaa kalalajimäärää merellisillä lajeilla, mutta taidettiin me se kurssikin läpäistä.

Suurin osa kalastusvälineistä osoittautui turhiksi (tottakai!), koska samana päivänä, kun tulimme Heseen, niin reilut 20 asteen pakkaset jäädyttivät lammet ja poukamat. Sinne meni suunnitelma onkia Viikissä sijaitsevasta lammesta 3 kalalajia. Odottelimme muutaman päivän jäiden vahvistumista ja kävimme sillä aikaa hakemassa taisteluhenkeä Linnamäen SeaLifesta. Tiesimme, että Helsingin yliopiston vesistötieteen opiskelijoilla on SeaLifeen vapaa pääsy ja tätä hyväksikäyttäen luikahdimme myös ilmaiseksi sisään näyttämällä Jyväskylän yliopiston kansliasta tulostettua opiskelijatodistusta.

Jäiden vahvistumisen jälkeen pääsimme myös vihdoin kalaan. Hyväveli- ja sisarverkoston kautta saimme liisattua ilmaiseksi paikallisen kairan Vanhankaupunginkosken Meri-infosta. Passi mukaan ja netistä syvyyskäyrät sekä ottipaikat muistiin. Kaikki vehkeet olivat nyt valmiina, joten rajoina olivat ainoastaan valtioiden rajat Itämerellä. Olisikohan tuossa hyvä rasvakalan pesä? Entä kuinka monta teistiä tulee ennen elaskaa? Erottaako pilkkusillin varmasti normaalista sillistä? Kumpi saa ensin vaskikalan ja seitsenruototokon? Minttupullo vetoa ja jäälle. 3 tuntia kovaa kairaamista 25 asteen pakkasessa ja saldoksi kummallekin yksi uusi laji, kiiski.

 

Silakka, härkäsimppu, kolmipiikki, kuore, mustatokko ja kivinilkka

Olimme emännän kanssa juuri ennen Helsingin-reissua liittyneet FB:n fongaussivustolle, jossa kaltaisillemme lajikalastajille oli tarjolla tiivis vertaistukiryhmä. Vastoinkäymisten sijasta Hesen-excursiomme ensimmäinen myötäinen tuulahdus toi ulottuvillemme ihkaensimmäisen virallisen ja järjestetyn fongausreissun! Tarjolla oli lajikalastusreissu Turun saaristoon ja ensisijaisena kohteena härkäsimppu, mutta reissulla oli myös hyvä mahdollisuus koukuttaa muitakin lajeja. Laitoimme Facebookin kautta viestiä lajikalastuksen grand old manille ja fongauksen Tahko Pihkalalle eli Salosen Juhalle, joka lupasi noukkia meidät mukaan reissulle.

Kuinkas muutenkaan, niin reissu oli täyttä timanttia. Kuten kaikki nykyään tiettävät, niin timantit ovat suuren filosofin mukaan ikuisia ja niin taisi jäädä myös fongauskin ikuiseksi riesaksi. Holiday Club Airiston ja Airiston Matkailukeskus Oy:n edustalla sijaitsevalta uloimman laiturin päästä nappasin koko setin eli yhteensä viisi otsikon kalalajia. Vettä laiturin alla on lähemmäs 20 m, joten haarukkavapa tai kevyt virveli ovat ainoat järkevät kalastusvälinevaihtoehdot. Tapsipilkkiin pieni morri ja yhdistelmä pohjaan. Ensimmäisenä syvyyksistä nousi jättimäinen silakka, juuri sellainen mihin on kertynyt varmasti kaikista eniten dioksiinia. Sanomattakin oli selvää, että se paistettiin myöhemmin pannulla ja syötiin hyvällä halulla. Pohjasta nappasi myös itse pääpaha, ihastuttavan ilmeikäs härkäsimppu sekä köyhän miehen mateenpoikanen eli kivinilkka. Näköetäisyydellä laiturin kupeessa päivysti useita ahnaita kolmipiikkiparvia. Turhautuneena siiman kehimiseen syvyyksistä ronkin itselleni nopeasti pisteen myös kolmipiikistä. Jossain vaiheessa sain siimani sotkuun, eikä puolalla oleva siima enää riittänyt kuin väliveteen. Otin sen kuitenkin merkkinä korkeimmilta kalastustahoilta ja hetken päästä haarukoinkin laiturille kuoreen eli ehdottomasta oikealta nimeltään norssin (nii ko se pruukataa tuntee meil Poris). Kuudennen lajin ja varsinaisen jokerin eli mustatokon mormyskoin pienen puron suulta makkaranpaistopaikan edustalta. Emäntä toimii myös kuvissa kalojensa kanssa mannekiinina, koska hattu on niin upea.

 

 

 

 

Särki ja vimpa

Etelä-Suomessa kun ollaan, niin pitäähän se käydä harrastamassa vähän sukulointia ja näyttämässä samalla emännälle tiluksia. Suuntasimme siis kohti Kotkaa ja Mussaloa, josta isoisäni oli jo raportoinut paikallisten työttömien ja eläkeläisten miehittäneen aamusta iltaan tunnettua ”ahvenreimaria”. Tarkoitus ei ollut Kotkassa siis varsinaisesti metsästää lajeja vaan pilkkiä vaarille ahvenfileitä kiitokseksi majoituksesta ja ruuasta.

Kirpakasta pakkaskelistä huolimatta näimme tuvan ikkunasta, kuinka aamuhämärässä auto toisensa jälkeen parkkeerasi vastarannalle. Tunnelma alkaisi siis pian tiivistymään merimerkkien lähettyvillä. Aamupuuro naamaan ja nopeasti kaikki vaatteet päälle mitä suinkin löytyi. Muutaman sadan metrin pikamatka potkukelkalla ottipaikalle ja hyvä jos tasuri ehti pohjaan ennen tärppiä. Saalispussien ollessa täynnä 150-300 g ahventa ja syönnin heiketessä iltaa kohden vaihdoin tasurin tapsipilkkiin. Muutaman pienemmän ahvenen jälkeen kärpäsen toukkia nuoleskeli hyvin varovasti pieni särki, pahaksi onnekseen tosin ei tarpeeksi varovasti. Heti perään tapsipilkkiin napsahti toinen hieman isompi ja pirteämpi särki. Nopean vilkaisun jälkeen särki ei kuitenkaan ollut enää särki. Kalan kuono muutti sen pieneksi siiaksi! Hetken siikaa äimisteltyäni tajusin, että rasvaevän puuttuminen taitaa kuitenkin muuttaa siian takaisin särkikalaksi, mutta särki se ei kuitenkaan ole.

Kovalla tendenssillä kymppisäkki ahvenia fileiksi, jonka jälkeen sain itse arvovieraan käsittelyyn. Nyt oli aika kaivaa emännän tekemä särkikalojen tunnistusopas esiin ja laskea kylkiviivan suomuja sekä eväruotoja. Lyhyen tuumailun jälkeen kala osoittautui kiistattomasti elämäni ensimmäiseksi vimpaksi (vai vimmaksi)! Ahventen lisäksi Kotkan-reissu antoi siis plussan lisäksi myös superbonusta. Mitä tästä opimme, hyvällä kalastajalla voi olla tuuria ja keskinkertaisella helvetin hyvää tuuria. Eipä ollut Kotkan reissu turha lajikalastuksen osalta ja tästä olikin hyvä lähteä takaisin Keski-Suomeen.

 

 

Made

Legendaa lötköjen ottihaluista oli jo kiertänyt kaupungilla muutamia päiviä, kunnes eräänä iltana kiusaus kävi ylivoimaiseksi. Joensuusta oli sattumoisin saapunut delegaatio kollegoja Pohjatärpin ja Hörpyn riveistä, joten lyöttäydyimme emännän kanssa heidän seuraansa. Päätimme kopaista heti vuoden alkuun varmat madepaikat eli sytytimme otsalamppumme Urtin rannassa. Avannoista päätellen emme olleet ensimmäisiä kalastajia kyseisen lahden pohjukassa. Löysinkin nopeasti oivallisen ottireiän, josta nousi useampi alle puolen kilon suiru. Niin kuin asiaan kuuluu, niin isoimman tärpin aiheuttaja pääsi jatkamaan kutupuuhia. Koko porukka taisi saada vähintään mateet mieheen ja vuoden ensimmäisen madekeiton tulille.

 

 

Kivisimppu

Kävi ilmi, että emme olleetkaan Keski-Suomen ainoita fongareita vaan asiaan oli ehtinyt ensin vihkiytyä Lievestuoreen Harri. Hän lupasikin tutustuttaa meidät lirkinnän eli yökalastuksen saloihin. Löysin vanhan virvelinkärjen johon viritin koon 22 koukun ja painon, niin pyyntiväline olikin valmis. Suuret taloudelliset panokset eivät siis ainakaan lirkkiongen tekoa estä. Jäät olivat rannoilta lähteneet ja otsalampun akut ladattu täyteen. Ampaisimme Harrin kompaktilla fongaus-Suzukilla Vaajakosken salaiselle kivisimppupaikalla, missä oli ehdoton kalatakuu. Aluksi kivisimppujen löytäminen tuntui mahdottomalta tehtävältä, koska eihän niitä kerta kaikkiaan erottanut pohjasta! Silmät alkoivat kuitenkin vähitellen harjaantua ja kaloja rupesikin yhtäkkiä ilmestymään ennen niin tyhjälle kivipohjalle. Kivisimppua ei varsinaisesti tarvinnut houkutella iskemään, vaan ahmatti singahti syöttiini heti sen tultua sopivalle etäisyydelle. Siinä kivisimppu killuikin siiman päässä eli taas yksi elämäpiste napsahti tilille. Summa summarum, totesin lirkinnän yllättävän jännittäväksi ja viihdyttäväksi kalastusmuodoksi.

 

 

Salakka, kymmenpiikki, hietatokko, siika

Huhtikuun loppupuolella ennen kesälomia edessä häämötti kalareissujen ehdoton ykkönen, grande finale eli Kulauksen legendaarinen siikareissu. Nämä ovat juuri niitä reissuja, joita muistellaan vielä kymmenien vuosien päästä eli ehdotonta kulauseliittiä. Vuodenajan osuessa kohdalleen, niin kalaakin on tarjolla yllin kyllin myös niille si(i)astajille, jotka vihkiytyvät lajiin ensimmäistä kertaa. Vuoden 2013 siikareissu ja yli 150 siian kokonaissaalis kummitteli jo mielessä. Tuliko taas ostettua grillimakkarat, hernekeitto ja maksalaatikko turhaan? Miten me jaksetaan taas syödä kaikki kalat? Kuinka monta sitruunaa pitää ostaa 20 hengen siikacevitseen? Jäät lähtivät hivenen aikaisemmin kuin viime vuonna, joten varasimme residenssit Norrgårdin mökkikylästä Biskopsön saarelta jo huhtikuun puoliväliin. Mökit ovat kurjia ja saunat uskomattoman kurjia, mutta paikka sopii mainiosti opiskelijabudjetille. Varsinkin sähkösauna oli hyvin ruotsalaismallinen eli siellä persaus jäätyi ja hiukset kärventyivät samaan aikaan.

Edessä olisi neljä rankkaa, mutta viihdyttävää kalastuksentäyteistä päivää. Siikaonginta luokitellaan siis todelliseksi urheilukalastukseksi eli lyhykäisyydessään heitetään ootto-onki veteen ja annetaan vavan kärjessä olevan siikakellon tehdä itse työ eli ilmoittaa kilkatuksellaan siian tärpistä. Odotteluajan kalastaja voikin keskittyä nauttimaan hyvästä seurasta ja kauniista saaristosta. Kulauksen jäsenet saivatkin siikoja sieltä täältä, mutta aivan viime vuoden suursaaliiseen ei päästy. Oma saldoni näytti sunnuntaiaamuna tältä:

Torstai – Ei kaloja

Perjantai – Ei kaloja

Lauantai – Ei kaloja

Olin niin sanotusti pakkoraossa, jos en tällä reissulla siikaa saa, niin sitä on myöhemmin hyvin vaikea enää hakea. Minun lisäkseni ei ollut enää montaa ihmistä, jotka eivät olleet vielä siikaa tällä reissulla saaneet. Paineet olivat toisin sanoen sunnuntaiaamuna kovat. Jätin siikaonget pyyntiin ja lähdin haavimaan rannasta muita kaloja itse diversiteettikisaan. Tokkoja, salakoita ja piikkikaloja olikin runsaasti, joten kolme uutta lajipistettä tuli helposti. Myöhemmin toki koukutin haavitsemani lajit, mutta siitä tuonnempana. Palatessani onkipaikalle kuulin siikakellon vaimean helähdyksen. Olisiko vihdoinkin kahden kilon siikajumala vastannut aneluihini? Kyllä! Meikäläisen vapahan siellä kilkatti ja uskomattomalla tahdonvoimalla odotin ainakin 10 sekuntia ennen kuin aloin kelaamaan kalaa ylös. Eihän se 150-200 g siika nyt varsinaisesti tappaja ollut, mutta se oli MUN siika ja siikapiste! Kivi vierähti sydämeltä ja kokonaisvaltainen helpotuksen tunne levisi läpi kroppani päästä varpaisiin. Sepäs meni tiukille.

 

 

Kivennuoliainen

Siikareissun jälkeen oli aika taas keskittyä järvikaloihin ja suuntasimme jälleen Harrin kivisimppupaikalle. Harri oli samasta paikasta saanut jo aiemmin kivennuoliaisen, joten odotukset olivat kovat. Tuulen tyynnyttyä aloimme tutkia rantaviivaa. Viime lirkinnästä olikin aikaa ja kevään ollessa pidemmällä havaitsimmekin enemmän kalalajeja kuin viimeksi. Ahventen ja kiiskien seassa ui myös arkoja särkiä, jotka pakenivat jo pelkkää otsalampun valokeilaa. Kivennuoliaisesta ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään vaikka etsimme rannan joka kolkan.

Heti puolenyön jälkeen Harri huomasi aivan muutaman sentin syvyydessä kivennuoliaisen! Tämän jälkeen tuntui, kuin kivennuoliaiset olisivat kuin yhteisestä sopimuksesta tulleet samaan aikaan esille piiloistaan. Kivennuoliaista lirkittäessä kannattaa siis ehdottomasti odottaa täysin pimeyden laskeutumista. Kivennuoliaiset ovat ilmeisesti arempia kuin kivisimput ja sen koukuttaminen vaati enemmän varovaisuutta. Nyt oli kuitenkin varaa valita ja laskin huippuunsa treenatun palasen kärpäsen toukkaa isoimman kivennuoliaisen viiksien eteen. Silmänräpäyksessä koukku syötteineen oli hävinnyt kalan suuhun ja kahden silmänräpäyksen jälkeen kala oli myös ikuistettu kameran muistikortille.

 

 

Muikku

Kivennuoliaisen jälkeen fongausnälkä sen kuin yltyi. Tässähän perskule lähestytään jo toistakymmentä lajia. Järvien auettua kokonaan jäistä ja muikunpoikasten keräännyttyä rannoille olisi ollut synti olla hakematta helppoa muikkupistettä. Vuodenaika oli kuitenkin sellainen, että rannoilla ei mateen lisäksi muita kalanpoikasia ollut kuin muikkua. Muikun suhteen voidaankin puhua sen hakemisesta, koska keväällä miljoonat muikunpoikaset kerääntyvät kuoriutumisen jälkeen rannoille. Nappasin emännän mopon kyytiin ja aloitimme ajokauden ajamalla Konneveden parhaille muikkurannoille. Auringonpaisteesta huolimatta ilma oli mopon selässä hieman kylmempää kuin olimme odottaneet. Kauhoimme 10 litran ämpärillä kädet täristen rantakasvillisuuden seasta nopeasti muutamat muikunpoikaset ja köröttelimme kotiin lämmin teemuki ja paksu viltti mielessä.

 

 

 

 

Pasuri

Viikko vilpakan muikunhakureissun jälkeen olimme taas valmiita uuteen kalalajiin. Matkustushalukkuuden ollessa heikkoa, ajattelimme testata lähellä olevia lampia. Huhut kertoivat opiskelijoiden taloudellisen tilan mukaan nimetyn lammen olevan puolillaan pasureita. Sen suurempaa dramatiikkaa kuin särkisilpun nyhtäminen ennen helpottavaa pasuria ei tähän pisteeseen liittynyt. Urbaani kalastuskohteemme keräsi kuitenkin muutaman huvittuneen katseen koiranulkoiluttajilta ja lenkkeilijöiltä.

 

Nahkiainen sp.

Nahkiainen kuuluu niihin ryökäleihin, joita ei pysty koukuttamaan ja helpointa sellainen onkin pyydystää kaivamalla nahkiaisen toukkavaihe (likomato) puron tai ojan rantaviivan kohdalta. Suuntasimme emännän ja Harrin kanssa jyväskylän viralliselle nahkiaispurolle ja jo toinen lapiollinen tuottikin heti halutun tuloksen. Elämänpiste nahkiaisesta ei varsinaisesti rasittanut henkisesti eikä fyysisesti. Nahkiaisen toukkavaiheesta ei pysty vielä ilman mikroskooppia tekemään luotettavaa tunnistusta, että onko kyse pikkunahkiaisesta vai järvinahkiaisesta, joten tätä nahkiaispistettä ei voi luokitella lajilleen. Ensi vuonna skooppaankin varmasti nahkiaisen toukkavaiheet lajilleen, jotta nahkiaiskategoriaan aukeaa yksi lajipiste lisää.

 

 

Ruutana, suutari, lahna, allikkosalakka, hopearuutana, hietatokko, siloneula

Kalamaratonin osalta odotukset olivat todella korkealla. Ei välttämättä niinkään kisamenestyksen vaan uusien lajien osalta. Etelän vedet tuppaavat kuitenkin olemaan aikamoinen aarreaitta verrattuna Keski-Suomen kalalajistoon. Lievestuoreen vahvistuksellamme oli onneksi tiedossa monta kalapaikkaa Helsingin alueelta, joten ihan pystymetsästä kisaan ei tarvinnut lähteä. Kisa itsessään ansaitsee oman raporttinsa, joten keskityn vaan saamiini kalalajeihin. Kunhan löysi tietystä kaupunkilammesta oikean rantakaistaleen, johon kalat olivat keskittyneet, niin ruutana ja suutari ottivat onkeen nopeasti. Suutari on ehdottomasti yksi sympaattisimman ja näteimmän näköisistä kalalajeista, toisin kuin ruutana. Se nyt on vähän sellainen..noh ruutana.

Kenellekään ei varmaan tullut yllätyksenä, että allikkosalakan ja hopearuutanan kalastin Viikin lammesta. Hopearuutanan saa helposti pitkällä ongella lammikon keskeltä, siitä mihin ruovikko päättyy, kun taas allikkosalakat ovat keskittyneet aivan rantaveteen. Sinänsä kyllä hauska paikka kalastaa. Kalamaratonin tunnelmallisin osuus eli yöllinen lirkintä alkoi yllättävällä lajilla. Joku huomasi, että vedessä lilluvat “roskat” olivatkin siloneuloja. Salamannopea oikea suora hoiteli siis yllättyneen ja hitaan siloneulayksilön parempaan talteen ja näin 30 lajin rajapyykki lähestyi uhkaavasti.

Kalamaratonin ehdoton kliimaksi oli kuitenkin liejutokon koukutus. Saimme luottamuksellista tietoa hyvästä liejutokon esiintymisalueesta ja suuntasimme yön pimeinä tunteita lirkkimään Suomen pienintä kalalajia. Alle 4 senttistä kalaa on hyvin vaikea erottaa pohjasta, mikäli sitä ei huomaa liikkeestä. Pitkän tiirailun jälkeen silmäni tarttuivat heikkoon vilahdukseen ja pystyin juuri ja juuri erottamaan aivan pohjan värisen pienen kalan saappaani vierestä. Iloni jäi kuitenkin ennenaikaiseksi, sillä kävikin ilmi, että liejutokon löytäminen oli se helpoin osuu. Silmäni olivat kalibroituneet paikallaan olevaan liejutokkoon ja siitä valaistuneena huomasin, että ympärilläni onkin useita liejutokkoja! Passiiviudesta kaloja ei voi syyttää, sillä ne kävivät urheasta kerta toisensa jälkeen tarjottuun koukkuun. Käytimme luonnollisesti pienintä markkinoilla olevaa koukkukokoa (32), mutta sekin oli auttamattomasti liian iso. Kymmenien karkuutusten ja sadattelujen jälkeen sain vihdoin tartutettua yhden yksilön tarpeeksi hyvin, jotta sain sen heilautettua rannan puolelle. Onnistumisen ja helpotuksen tunne oli käsinkosketeltava, koska pääsimme liejutokon jälkeen muutaman tunnin unille.

Seuraavana aamuna kokeilimme vielä paikkailla puuttuneita lajeja. Suurin osa muista joukkueista olivat lahnapisteen onkineet aikoja sitten, mutta meiltä se puuttui vielä eikä kisaa ollut jäljellä kuin tunnin verran. Aivan kalamaratonin punnituspaikan vieressä pitäisi lahnoja olla, joten laskin madon pohjaan ja jäin odottamaan. Puolisen tuntia nypin pieniä ahvenia ja särkiä 7 m vavalla, kunnes 10 min ennen kisan loppumista tartutettu kala ei jostain syystä tahtonutkaan tulla ylös vedestä. Tunsin vavassa voimakkaita potkuja ja aavistelin, että nyt voisi olla isompi lasse kiinni. En uskaltanut nostaa kalaa ilmaan vaan vedin sen vavan avulla rantaan. Riemuun sekoittunut ylpeys yli kiloisen lahnan jallittamisesta oli hyvä päätös maratonille. Lahnan ansiosta joukkueemme sai myös rikottua 20 kalalajin rajan aivan viime hetkellä. Kalamaratonissa sain koukutettua myöskin salakan, mistä ei kovin dramaattista tarinaa ole tosin kerrottavana.

 

 

 

 

Puronieriä, taimen, mutu

Kalamaratonista toipumiseen meni kropalta ainoastaan viikko, jonka jälkeen pääkoppa alkoikin jo huutamaan uusia pisteitä. Pidemmän reissaamisen sijasta päätimme emännän kanssa keskittyä Jyväskylän alueen lähilajeihin. Päivän teemaksi otimme jalokalat ja pienet purot. Puronieriää on istutettu useampaan liruun Jyväskylän ympäristössä ja lähdimme tarkastamaan Jyväskylän pohjoispuolelta kiirineiden purkkarihuhujen paikkaansa pitävyyttä. Puro oli niin hyvin piilossa kasvillisuuden ja puiden keskellä, että onnistuimme ajamaan siitä ensimmäisellä kerralla ohi. Alle kahden metrin pituisella matkaongella pystyi juuri ja juuri kalastamaan jossain kohdin puroa ja silti siimat olivat herkästi puiden oksissa kiinni. Kummankin onkeen tarttui varsin nopeasti pieni, mutta sitäkin kauniimpi Pohjois-Amerikan serkku. Esteettisesti voittaa toisen amerikantuliaisen eli täpläravun helposti.

Villit tanet ja maksulliset kalapaikat jätimme suosiolla väliin ja suuntasimme purolle jossa istukkaita pitäisi majailla. Löysinkin nopeasti purosta hyvän suvantokohdan jonka yläpuolella laskin onkeni ja taimenhan se sieltä kävi välittömästi haukkaamassa matoani. Koukku oli kuitenkin pienelle purkkarille tarkoitettu, joten 300 g taimen ei siihen ottanut tarttuakseen. Nopeasti koukku isompaan ja mato takaisin virtaan. Eihän siinä tarvinnut kauaa odotella veden valumista alaspäin, kun kohdekala olikin jo näpeissä. Kala takaisin puroon, jonka jälkeen alkoi kovat bileet lajilistan näyttäessä uutta pyöreä lukua.

Mutu löytyi aivan taimenpuron lähettyviltä ja emännällä olikin sähkökalastuksen ansiosta oivaa sisäpiirintietoa läheisestä mutupurosta. Helakanpunainen mutu on kutuasussaan vähintään yhtä vaikuttavan näköinen kuin puronieriä tai taimen. Siksi sen voi helposti kelpuuttaa mukaan jalokalapäivään. Kohdekalan pienuuden vuoksi pyyntivälineet vaihtuivat matkaongista lirkkeihin ja koukun koko tippui alle 20:n. Elämäni ensimmäinen koukutettu C&R-mutu lisäsi taas yhden uuden ja ihmeellisen kalalajin diversiteettilistaani.

 

 

 

 

Harjus

Eilinen jalokalakierros jäi hieman tyngäksi päivän loppuessa kesken, joten olihan se lähdettävä heti seuraavana päivänä ahdistelemaan harjusta läheiselle purolle. Harjusistukkaita ei purossa montaa ollut ja valitettavasti muutkin kalastajat olivat paikasta tietoisia, joten ennakkoon ei sopinut harjustuuletuksia miettiä. Retkionki auki ja puron varrelle etsimään sopivia harjusmonttuja. Puron ollessa matala, kalojen suojapaikat keskittyvät muutamaan hieman syvempään monttuun.

Laskin varovasti madon puron syvimpään mutkaan, missä virta oli kaivertanut tiensä penkereen sisään ja luonut näin täydellisen harjuspesän. Kauhea köriläs tarttui koukkuuni saman tien ja taivutti rimpulan retkionkeni kaarelle! Tärpistä hämmentyneenä tajusin jopa nostaa kalan purosta ylös ja ohuen siiman vaikerruksen saattelemana harjuksen lötkö löysi tien hellään huomaani. Mittanauhaa ei tullut otettua mukaan, mutta potralla yksilöllä oli pituutta ainakin 20-25 cm. Olin varautunut hieman pienempiin istukkaisiin, mutta tämäkin kyllä kelpasi mainiosti. Toivottavasti ko. yksilö ei jättänyt puroa kokonaan järkytyksen seurauksena.

 

 

Sorva, hauki

Ennen Kulauksen kalamaratonia kävimme emännän kanssa kokeilemassa vanhat kalapaikat sekä etsimässä uusia. Hämeenlahti antoi tutut särkikalansa, mutta samalla myös yhden mitä minulla ei vielä ollut. Kirkkaanpunaisista evistään tutun sorvan yhytin pitkän ongen ansiosta kaislikon reunasta. Hämeenlahdella ui todella hyvänkokoista sorvaa ja tarkoitus oli ilmoittaa melkein puolen kilon sorva Kulauksen suurimman kalan kisaan. Hämeenlahden endeeminen korppikotkakanta eli feissareitakin sinnikkäimmät varikset olivat kuitenkin toista mieltä ja popsivat maahan jättämäni kalan parempiin suihin.

Jyväsjärven kuhapaikkoja kolutessa mahdollisuus haukivaaraan oli todellinen. Painostava ja salaperäinen tyhjyys imaisee mustan aukon lailla kitaansa liian lähelle eksyneet varomattomat jigit. Haukipisteen vielä puuttuessa lisäsin pätkän peruketta jigin eteen ja aloin pommittaa mahdollisia uusia kuhapaikkoja. Eipä paikoilta kuhaa tullut, mutta kiloinen haukipiste kuitenkin, joka hieman balsamoi kuhattoman reissun kirveleviä haavoja.

 

 

 

Kuha

Kulauksen kalamaratonia ja tietenkin puuttuvaa kuhapistettä ajatellen Jyväskylästä piti kuitenkin vielä löytää hyvä kuhapaikka. Ainoa mahdollisuus tässä vaiheessa oli enää kääntyä ammattilaisen puoleen. Kulauksen virallinen herkkupepu ja mr. jälkiruokapöytä J. Valkonen raotti hieman sielunsa syövereitä, eikä aikaakaan, kun mopo oli jo matkalla uudelle ja ehdottomasti kokeilemisen arvoiselle apajalle. Emäntä taisi lämpimikseen syöttää ensin pari jigiä hauille, jonka jälkeen tunsin vavassani pienen, mutta terävän nykäyksen. Myöhästyneestä vastaiskusta huolimatta sain kalan kuitenkin tartutettua. Tärpin jälkeen ei jäänyt epäselväksi, että jigiin oli tarttunut Suomen ehdottomasti flegmaattisin eväkäs. Vatsaevät jo pystyssä luovuttamisen merkiksi kelasin rantaan puolimetrisen kuhan, tuon kalamaailman Andy McCoyn.

 

 

Rantanuoliainen

Kesäkuun puolessa välissä tuli kutsu Kotkaan sukuloimishommiin. Ensimmäiseksi tuli (tottakai) mieleen, että miten voin samalla hyödyntää reissua kartuttaakseni lajilistaani. Otin kohteeksi rantanuoliaisen, koska pitkällisen pohjatyön perusteella sain selville, että isovanhempieni lähellä olevalta rannalta ko. harvinaisuuksia on havaittu. Pakkasin otsalampun ja lirkin kauluspaidan viereen matkalaukkuun ja suunta bussilla kohti synnyinkaupunkia. Päivän velvollisuuksien jälkeen odotin jo pienellä jännityksellä illan koitosta, mutta pakko myöntää, että toiveet eivät olleet kovin korkealla. Eikä pelkästään sen takia, että rantanuoliainen on todella harvinainen vaan rantanuoliaista on tavattu lähinnä hieman syvemmistä vesistä mihin saappailla pääsee. Tosin se pitää muistaa, että eipä rantanuoliaista ole paljon etsittykään. Rantanuoliainen tulee alkukesästä kutemaan aivan rantamatalaan, joten haistoin, että tässä olisi mahdollisuuteni. Hieman oli sellainen startrek-fiilis, että mennään sinne minne kukaan ei ole aikaisemmin mennyt.

Löysin nopeasti kohteena olevan matalan rannan ja pohjan tyyppi oli juuri kuin rantanuoliaskalastajan oppikirjasta eli pehmeän hiekan päällä lillui ohut kerros harsomaista liejua. Puolen tunnin kahlailun jälkeen alkoi jo hieman usko olemaan koetuksella, koska en nähnyt kerta kaikkiaan mitään kaloja rantavedessä. Yhtäkkiä näin jonkin vilahtavan liejun seassa. Menin lähemmäs ja näin kivennuolisen näköisen, mutta käärmemäisemmän kalan pyrkivän syvemmällä liejun ja hiekan sekaan. Koukkua yritin sille kovasti tarjota, mutta kala keskittyi lähinnä pakenemaan valokeilaa ja viimein se hävisi yön pimeyteen. Ensikohtaaminen rantanuoliaisen kanssa aiheutti hieman kaksijakoiset tunteet. Toisaalta harmitti vietävästi, että en ollut kalaa pystynyt koukuttamaan ja olisinkin saanut sen varmasti haavilla helposti jos minulla sellainen olisi ollut mukana. Kohtaaminen antoi kuitenkin toivoa siitä, että rantanuoliaisia alueella kuitenkin on, enkä voinut uskoa kohtaamani yksilön olleen ainoa.

Jatkoin toiveikkaana kahlailua ja jo vartin päästä huomasin liejun päällä ilmiselvän rantanuoliaisen, joka pelottomana katsoi minua suoraan silmiin. Kala ei tehnyt pienintäkään liikettä kaivautuakseen liejuun vaan päin vastoin! Kala ui minua kohti! Onneksi en kerinnyt ajattelemaan mitään vaan laskin lirkin veteen kalan ulottuville ja koukku katosikin saman tien kalan suuhun. Tämän jälkeen aika pysähtyi hetkeksi ja kerkesin sadasosasekunnin ajan miettimään, että mitä sen jälkeen jos rantanuoliainen oikeasti tarttuu koukkuun? Miksei minulla ole sitä perhanan haavia mukana! Yritänkö viedä sen rantaan ainoastaan siimasta roikottaen vai yritänkö ottaa kalan heti käteen sen noustessa vedestä? Kummassakin tavassa oli riskinsä ja jälkeen päin ajateltuna saatoin valita noiden taktiikoiden välimuodon, mutta tarkkaa mielikuvaa tapahtuneesta ei enää ole. Adrenaliiniryöppy oli kuitenkin valtava, kun sain kiikutettua kalan turvallisesti maalle. Kalasta sain otettua muutaman huonon kuvan ja paljon helvetin huonoja kuvia, koska käsien tärinä vaikutti huomattavasti kuvien onnistumiseen. Elokuussa kävimme emännän kanssa uudestaan samassa paikassa, mutta vastaan tuli kaikkia muita kaloja paitsi rantanuoliaisia.

 

 

Säyne

Olin kuunnellut emännän juttuja heidän Suomenniemen mökillään esiintyvästä runsaasta säynepopulaatiosta ja varsinkin kaiken elämän hävittävistä jättimäisistä hirmusäykyistä. Anopin mökkeilykutsuun oli tietenkin helppo vastata myöntävästi tai saattoi asia niinkin mennä, että ilmoitimme saapuvamme viettämään mökkiviikonloppua heidän kanssaan. Nököttelimme mato-ongella lauantai-iltana laiturin päässä useamman tunnin, mutta tuloksena oli vain sorvia, särkiä ja salakoita. Jotainhan siinä piti keksiä ja rupesin viskomaan pientä lippaa laiturin edustalle. Vieheen tippuessa veteen ja lipan alkaessa pyöriä siihen iski jokin kookas kala. Tärppi muistutti ahvenen ja hauen venkoilun välimuotoa, vapaa tempoivat erittäin voimakkaat, mutta melkein tärisyttävät vedot. Niinhän sitä sitten kävi, että onnetar tarjosi karkeasti kilon verran säynettä savustuspönttöön ja kauan kaivatun pisteen lajilistaan.

 

 

Ankerias, mustatäplätokko, törö

Viime vuoden ankeriasreissusta viisastuneena lähdimme Kulauksen voimin pyytämään soiroja elokuun sijasta jo heinäkuussa. Sisäpiirin naisemme eli kulauksen rahastonhoitaja Rötös-Rossi hoiti Hämeenlinnan päässä voitelurahat kouraan paikallisille virkamiehille ja silloinen reissuvastaava Ville Petteri varasi Aulangon leirintäalueelta kulauksen jäsenten arvoiset viiden tähden luksusmökit. Kirstulansalmen ankeriaspaikoille oli Aulangon mökeiltä vain runsas kilometrin kävelymatka, joten kellään ei ollut pelkoa joutumisesta kuskin pestiin. Grillimakkaran seuraksi joku jopa rohkaistui ottamaan mukaan yhden ykkösoluen.

Olin varustautunut kahdella virvelillä joihin oli viritetty pohjaonget ja lisäksi kiilasin ihan piruuttani rantakivikkoon vielä 7 m onkivavan. Onkivapaan en tosin vaivautunut laittamaan tärppikelloa kiinni, koska tuskin ankerias nyt ihan rannasta nappaisi. Yhteensä melkein kymmenen pohjaonkea lensi veteen, jonka jälkeen alkoi jännittävä odotus. Lepakot aiheuttivat kalamiehissä ylimääräisiä sydämentykytyksiä lennellessään päin virvelien siimoja ja aiheuttaen näin turhaa ottikellojen kilinää. Sivusaalista rupesi paukkumaan varsin nopeasti ja muutama pieni kuha kävikin rannassa irrotettavana. Keskeltä salmen virtaa tärppäsi viimein itsellekin kala! Kelasin painavalta tuntuvaa kalaa rivakasti rantaan, mutta valitettavasti juuri ennen nostoa kala pääsi irti. Ehdin nähdä leveän ja kiiltävän kyljen ja jos pitäisi rahaa laittaa likoon lajista, niin sanoisin sen ollaan lahna. Lahnoja tosin harvemmin tulee kalanpalalla, mutta menköön.

Kello löi jo kaksi yöllä ja väsymys alkoi vallata onkijoita. Ankeriaista ei ollut näkynyt merkkiäkään, joten todennäköisyys viime vuoden MP-reissun toistumiseen oli suuri. Hetken asiaa manattuani emäntä huikkasi pimeydestä, että nyt tuo mato-onki pomppii rantatörmällä edestakaisin. Juoksin nostamaan onkea vedestä, mutta hämmästyksekseni siima oli kuin juntattu veden alle ja kalan nosta ei niin vain onnistunutkaan. Koukussa rimpuili iso ankerias ja pelkäsin sen katkaisevan siimani, koska en ollut jaksanut vaihtaa siihen ankeriaalle soveltuvaa 0,40 monofiiliä. Sain kuitenkin silkkaa voimaa käyttäen ankeriaan nostettua rannalle ja vaaka näytti 1,2 kg Vanajaveteläistä. Ankerias ongen päässä oli ehdottomasti yksi vahvemmista kaloista mitä olin koskaan saanut. Sitä vetoa ei voi kerta kaikkiaan tajuta, mikäli asiaa ei ole itse kokenut. Jälkeen päin tuli mieleen, että onneksi olin kiilannut ongen isolla kivenmurikalla kiinni rantaan tai se olisi ollut sen vavan menoa.

Olimme tulleet ankeriaan takia jo Hämeenlinnaan saakka, joten päätettiin emännän kanssa, että samaan konkurssiin voidaan ajaa myös Helsinkiin saakka. Kalamaratonissa oli jäänyt saamatta muutama helppo henkilökohtainen lajipiste, joiden tavoittamisessa ei pitäisi kovin kauan mennä. Suuntasimme ensin mustatäplätokkojen pääpaikalle eli Ruoholahden kanavalle ajatuksissa hyvinkin nopea lajipiste. Mato aivan pohjan tuntumaan ja odotusta. Ei mitään. Miten tämä on edes mahdollista? Mustatäplätokkoja pitäisi olla kanava pullollaan! Tunnin kalastuksen ja muutaman särjen ja ahvenen jälkeen siirryimme kanavan toiselle puolelle. Emäntä päätti samalla vaihtaa ongen pilkkiin ja ehti muutaman sekunnin pitää syöttiä pohjassa, kunnes ensimmäinen mustatäplätokko oli hinattu asvalttiviidakon puolelle. Oman tokkoni sain heti emännän jälkeen samasta kohtaa tavallisella onkivavalla. Hieman jäi mietityttämään, että miten ihmeessä noinkin kapeassa kanavassa mustatäplätokkoja olisi vain kanavan toisella puolella? Kerkesimme kuitenkin kalastaa tunnin tyhjää kanavan kaupungin puoleisella rannalla ja heti kun vaihdoimme puolta, niin saimme tavoittelemamme lajin ongittua ylös. Todella outoa.

Töröpaikka meillä olikin kalamaratonista tiedossa ja olimme saaneet myös hyvät neuvot itse ongintatekniikkaan. Laskeuduimme joen varteen ja löysimme sopivan virtapaikan, johon oli muodostunut pieniä pyörteitä ja akanvirtoja. Laskin kohon pyörimään aivan rantamatalassa olevaan akanvirtaan ja pian kohossa näkyikin heikkoja tärpin merkkejä. Tartutus ei aivan onnistunut ensimmäisellä kerralla vaan harmillisesti kala tippui ilmasta takaisin veteen. Näin kuitenkin tippuneen kalan sen verran hyvin, että mikään “tavallisen” näköinen särkikala se ei ollut. Ensimmäisen tapahtuman jälkeen sainkin seuraavaa maanitella hieman pidempään, mutta sitkeän yrityksen jälkeen Vantaanjoen törö antautui lopulta suurelle metsästäjälle. Törö on varmasti yksi sympaattisimman näköisistä kalalajeista kauniine värityksineen ja pienine viiksineen. Teki oikein mieli ottaa sitä poskesta kiinni ja lässyttää kuin koiranpennulle tai vauvalle. Jätin kuitenkin väliin, koska lähettyvillä oli muitakin ihmisiä kuin me. Törön saaminen oli muutenkin merkittävä hetki, koska se sattui olemaan lajilistani kala nro 40!

Emännän töröjahti ei oikein ottanut onnistuakseen ja ilmassa oli havaittavissa niin sanotusti myrskyn merkkejä. Samaan autoon saattaa olla vaikeahko mahtua jos vain toinen meistä (puolin ja toisin) saa kohdekalan pyydettyä, joten törön olisi parempi napata myös emännän onkeen. Onneksi ei ollut kiire mihinkään ja töröni tuskin oli joen ainoa lajiaan. Kehotin kultimuruani kokeilemaan paikasta, jossa itseäni onnisti ja sitkeän madonlilluttelun jälkeen riemunkiljahdus pyyhkikin uhkaavat pettymyksen pilvet pois horisontista. Huokasin helpotuksesta sillä 5 tunnin kotimatkasta olisi muuten tullut vielä huomattavasti pidempi.

 

 

Piikkimonni

Kala & kulauksella oli mahdollisuus viettää viikonloppu SKES:in tukikohdassa Honkaluodolla (kiitos tästä Juha Saloselle), josta käsin kävimme hakemassa kulauksen jäsenille eri kalalajeja ympäri pääkaupunkiseutua. Reissun ässänä pitää ehdottomasti mainita emännän aavistuksen kovalla munkkipossulla haavitsema kilohaili. Laji oli fongattuna ensimmäinen laatuaan mitä omaan tietoisuuteeni oli kantautunut. Itselleni ei tällä reissulla kertynyt yhtään lajipistettä, mutta tunnetusti vaikea neljänkympin ylitys vaati seuraavaksi jonkin helpon kalalajin, jotta pisteputki taas aukeaisi. Paluumatkalla pysähdyimme Suomen kuuluisimmalle piikkimonnipaikalle eli Rutikan lammelle Hausjärvelle, joten helppoutta ei seuraavan kalalajin kalastamisesta puuttunut. Järven koillispäästä löytyi sopivia onkipaikkoja, joissa rantapenkereen puut eivät heti sotkeutuneet onkijoiden siimoihin. Ranta oli yllättävän syvä, mutta saatuaan syötin pohjaan, niin koko joukko sai varsin nopeasti piikkimonnit mieheen ja naiseen. Itse kala ei varsinaisesti nouse kauneimpien kalojen joukkoon, mutta jos jokin muu eliö torakan lisäksi selviää ydinsodasta, niin se on juuri piikkimonni.

 

 

Turpa

Elokuun alussa sain mahdollisuuden kokeilla elämäni ensimmäistä kertaa kalojen kuninkaan eli lohen kalastusta. Harmillisesti kovat helteet osuivat juuri ajankohtaan, jolloin porukkamme oli varannut kosken käyttöönsä Kymijoelta. Kuten odottaa saattaa, niin hikoilevien lohien syönti oli nollissa. Pimeyden laskeuduttua ja muiden suunnatessa makkaranpaistoon, niin otin otsalamppuni esille ja lähdin tutkailemaan mitä kaloja rannasta löytyisi. Aivan heittolaiturin alapuolella huomasin hyvin töpäkän särkikalan. Muutaman hudin jälkeen onnistuin ujuttamaan valtavan lohihaavin kalan alle ja nostamaan sen laiturille. Esille piti ottaa jälleen särkikalojen tunnistusopas ja kylkiviivansuomuja sekä ruotoja perusteella olin saanut koukattua Kymijoesta turvan! Lajipiste se on turpakin vaikka lohta ei nyt tällä kertaa tullutkaan.

Emännältä tuo turpapiste vielä puuttui ja itsekin halusin mieluummin koukuttaa kuin haavita ko. kalan. Lähdimme Kotkaan juhlistamaan meripäiviä sekä sukuloimaan, joten samalla reissulla ajattelin ottaa revanssin turvasta ja tällä kertaa mato-ongen kanssa. Facebookin fongaus-ryhmästä saimme vinkin, että turpia voisi tulla Sapokan venesatamasta, aivan Tulikukko-nimisen ravintolan takaa. Kalaa kyseisestä kohdasta tulikin solkenaan, mutta ei aivan sitä lajia mitä olimme hakemassa. Emäntä seurasi vaistoaan ja siirtyi hieman syrjäisempään paikkaan onkimaan. Itse jäin sitkeästi yrittämään hyvästä kalapaikasta noudattaen mentaliteettiä, että pakko tuolla seassa on jollain todennäköisyydellä joku turpakin olla. Montaa minuuttia ei ehtinyt kulua, kun emäntä jo hymyssä suin käveli takaisin viereeni turpa kädessään. Olin tietenkin iloinen mussukkani turvasta ja ajattelin, että sepäs kävi äkkiä, nyt menenkin nopeasti vetämään itselleni turvan samasta kohtaa.

Kului tunteja ja matopurkin pohja alkoi uhkaavasti jo häämöttämään. Töröepisodi oli vielä hyvin muistissa ja sainkin nyt itse kokea kirvelevää tuskaa siitä miltä tuntui, kun toisen kalaonni on aivan toiselta planeetalta. Eihän se voinut olla koko paikan ainoa turpa! Vähintään 40:n muun särkikalan (kuin turvan) jälkeen aloin tuntea lievää painostusta muiden mukanaolijoiden osalta, että pitäisiköhän tästä jo lähteä kotiin. Tiesin että nyt on tämän vuoden viimeinen mahdollisuus koukuttaa turpa, koska sen kalan takia en enää etelänreissua tee. Matopurkissa oli jäljellä viimeisestä madosta enää kolmasosa, jonka pujotin mieli myrtyneenä koukkuun. Kuinka ollakaan kohoni hävisi salamana veden alle. Ehdin ajatella, että kala ei ole varmastikaan mikään salakka tai lahnanlappu. Totuus on näköjään joskus tarua ihmeellisempääja nostaessani kalan laiturille huomasin tyrmistyksekseni vihdoin koukuttanut tuon kiusanhengen.

 

Viisipiikki

Teimme emännän kanssa lomamatkan Hankoon ja ylläripylläri olimme suunnitelleet matkan varrelle muutamaa lajikalastuskohdetta. Hankoon päin ajellessa koukkasimme Lohjan kalanviljelylaitoksen kautta, joten kohteena oli tietenkin viisipiikki. Kalanviljelylaitoksen henkilökunnalta saimme ohjeistuksen parhaaseen piikkipaikkaan ja hetken tutkailujen jälkeen pienen pienet kalat alkoivat ilmestyä kasvillisuuden seasta. Emäntä haavitsi oman viisipiikkinsä nopeasta, mutta itse halusin koukuttaa oman kalani. Koukkukokona lirkissä oli tietenkin nro 32, mutta viisipiikin suhteen tilanne oli sama kuin liejutokolla eli koukku oli liian iso viisipiikin pieneen suuhun.

Ainoa vaihtoehto olisi siis etsiä mahdollisimman suuria yksilöitä lukuisten pienten kalojen joukosta. Syöntiä ei voi tosin moittia sillä piikit kävivät uteliaina maistelemassa tarjottua matoa. Viimein viisipiikkipopulaation yksi harvoista jättiläisistä ampaisi syöttiin kiinni ennen kuin lukuisat pienemmät lajitoverit ehtivät kokonaan ympäröidä koukkuni. Lukemattomien irtoamisien jälkeen kala pysyi jopa koukussa niin pitkään, että sain sen suljettua turvaan kämmenelle.

Tuulinen ja sateinen sää teki tyhjäksi loppuloman fongaukset. Kerkesimme hetken kokeilla Hangossa myös kampelan onkimista, mutta kova ukkonen ja tuuli ajoivat meidät hyvin nopeasti pois meren ääreltä.

 

 

Toutain

Toutainta kävimme emännän kanssa ensimmäisen kerran kokeilemassa Tampereen Herralankoskesta, mutta sieltä emme saaneet torstista havaintoakaan. Bongasin vanhan opiskelukaverini a.k.a. Möykyn facebook-päivityksistä, että toutainjahtiin kannattaakin lähteä Pirkanmaan sijaan Kymijoelle. Muutamat torstin kellistämiseen kohdistetut hyvät neuvot plakkarissa suuntasimme taas Kotkaan ja tarkemmin Anjalankoskelle. Paikalle päästyämme emme olleet uskoa silmiämme. Kymmenet toutaimet loiskivat vettä ympäriinsä jahdaten pintavedessä uivia pikkukaloja. Täällä ei ollut ainakaan kaloista puutetta! Torstit eivät kuitenkaan olleet kiinnostuneita uistimistamme vaan keskittyivät vain takomaan veden pintaa pyrstöillään. Yritimme rannan tuntumassa saada niitä iskemään johonkin vieheeseen ja yksi kala kehtasi jopa roiskaista saalistuksensa lomassa pyrstöllään vesiroiskeet emännän päälle.

Päätin kokeilla alavirrasta ja emäntä suuntasi ylävirtaan padon juurelle. Näin läheisessä niemennokassa useamman loiskauksen ja rupesin pommittamaan paikkaa eri uistimilla. Vihdoin jokin tarttui taimenlusikkaan ja juhlin jo mielessäni ansaittua toutainpistettä. Pettymys oli kuitenkin karvas, kun vedestä nousikin noin kilon painoinen hauki. Pettymyksen jälkeen tulikin hetken manattua, että miksi juuri minä! Pian soi kuitenkin puhelin ja emännän hätääntynyt ääni käski välittömästä tulemaan takaisin lähtöpaikalle. Aavistelin jo itsekseni, että vihdoin taisi toutain puraista oikein kunnolla. Löysinkin hyvin kiihdyksissä olevan, mutta sangen aurinkoisen näköisen naisihmisen lähes makaamassa valtavan torstin päällä. Kala oli uskomattomat komea (2-3 kg) ja taistelukin oli sisältänyt kertoman mukaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Pönökuvan jälkeen torsti pääsi jatkamaan pärskimistään ja oli meikäläisen vuoro vallata ottipaikka itselleni. Sain heti muutaman toutaintärpin, mutta pahuksen kalat eivät jääneet kiinni. Takavarikoin kaiken lisäksi emännältä vielä lipankin mihin hirmutorsti oli iskenyt, mutta sekään ei tuottanut tulosta. Muistissa oli vielä paha nöyryytys turvanonginnassa ja mielessä kävikin, että ei tämä voi taas toistua. Vajaa tunti emännän kalan jälkeen kuitenkin lykästi vihdoin! Jo instituutioksi noussut Ranskan lahja maailmalle eli punainen calico cat otti jo toisen päänahan Anjalankosken torsteilta saman päivän aikana. Meikäläisen saalistaman toutaimen koosta ei jää jälkipolville paljon kerrottavaa, joten antaa kuvien puhua puolestaan.

 

 

 

 

Seipi

Vuoden lähetessä loppuaan oli aika suunnitella viimeiset fongausreissut. Saldoni oli tällä hetkellä 44 lajia ja kauniiden tasalukujen ystävänä halusin ehdottomasti saada vielä yhden lajin. Saimme kutsun Itä-Suomea hallitsevalta kalastusjaostolta eli Pohjatärpiltä ja hörpyltä liittyä heidän seuraansa hyiseen taimenjahtiin. Lämpötila roikkui jo nollan molemmin puolin, mutta suunnitelmissa oli kuitenkin kopasta muutamat seipipurot Joensuusta ennen Pielisen taimenpaikkoja. Kesäisten raporttien perusteella hyvin seipiä antaneet ojat olivat kuitenkin jo tyhjentyneet kalasta. Luovutimmekin hyvin nopeasta, koska kalat olivat selvästi siirtyneet syvempiin vesiin.

Aurinko ja lähes tuuletin keli hyväilivät rautaisten ammattilaisten taimenpyyntiä, mutta ainoat kalahavainnot olivat haukien aiheuttamia. Ensikertalaisena saldoksi jäi yksi hauen kitaan menetetty uistin, mutta se oli edukas hinta upeista maisemista. Siirryimme pimeän tullen takaisin tukikohtaan, jossa pienen hengähdystauon jälkeen kaivoimme isäntien ihmetykseksi otsalamput ja lirkit esiin. Pakkohan täällä idän eksotiikassakin oli lirkintää kokeilla ja eipä sitä tiedä vaikka yhyttäisi kirjoeväsimpun. Mökki sijaitsi täydellisellä lirkkipaikalla, jossa matala ja kivikkoinen ranta mutkitteli silmänkantamattomiin. Näkösyvyydestä ei voinut edes puhua samassa lauseessa verrattuna Keski-Suomen kotikaljalla täytettyihin vesistöihin.

Emäntä huikkasi nähneensä kohtalaisen kokoisen särkikalan, mutta otus oli paennut nopeasti syvempiin vesiin. Tehokkuuden parantamiseksi lähdimme haravoimaan rantaa eri suuntiin. Parin kiisken ja ahvenen jälkeen myös meikäläiselle tuli vastaan n. 15 cm pituinen täysin väritön särkikala. Olin kohdistanut katseeni haravoimaan pohjaa, joten en huomannut kalaa kuin vasta aivan viime tingassa. Jostain syystä se ei kuitenkaan lähtenyt karkuun vaan päästi minut noin metrin päähän. Kala oli lirkkiongen koukkuun aivan liian iso, joten hivutin taskustani lyhyen matkaongen. Laskin koukun kalan kuonon eteen, mutta se ei reagoinut syöttiin mitenkään. Muutaman houkutusvedon jälkeen kala ikään kuin “heräsi” ja nappasi kärpäsentoukan suuhunsa. Tässä vaiheessa olin jo hyvin varma, että kala on seipi, koska en ollut aikaisemmin nähnyt noin väritöntä ja jotenkin lohikalamaisen ylvästä särkikalaa.

Kala ei kuitenkaan ottanut tarttuakseen, sillä olin varautunut seipien olevan huomattavasti pienempiä ja kiinnittänyt onkeenikin liian pienen koukun. Koukunvaihtoon ei kuitenkaan ollut haluja, koska lajipiste nro 45 nökötti edelleen edessäni. Kolmannella tärpillä kala vihdoin tarttui kunnolla koukkuun ja sain nostettua sen turvallisesti rantakivikkoon. Hengitys oli alkanut juuri höyrytä ja ihailin kaunista kalaa hetken. Tämän jälkeen huusinkin emännälle, että seipi tuli ja meikäläisen tämän vuoden tavoite on vihdoin saavutettu! Emännän seipionni ei kuitenkaan ollut aivan niin kokonaisvaltaista kuin itselläni. Kaloja kyllä löytyi, mutta useimmat lähtivät nopeasti valokeilaa karkuun.

Kymmenes kala toden sanoo ja löysimme vihdoin asteen verran rohkeamman yksilön, joka ei livahtanut heti ulottumattomiin. Tältä kalalta heltisi sen verran sympatiaa, että se nappasi emännän onkeen kohtalokkain seurauksin. Olimme todellakin ansainneet mökissä odottavan lämpimän keiton sekä viileät keitot. Huomasimme rantavedessä myös oudon näköisen kalan, jonka pyrstö oli vesihomeen peitossa. Mentyämme lähemmäs tunnistimme kalan pieneksi taimenenpoikaseksi! Taimen kävikin muutaman kerran sille tarjottuun syöttiin, mutta hävisi lopulta yön pimeyteen. Kalakeiton ja saunan jälkeen päätin fileoida seipit ja tehdä niistä kokeellisen seipigraavin. Ohuet seipifileet graavautuivatkin muutamassa tunnissa ja maistuivat keiton lomassa taivaalliselta.

 

 

Valkoevätörö

Vuoden lajitavoite oli saavutettu ja tulos oli sellainen, että sen kanssa kehtaisi jo mennä Kulauksen vuoden päättäjäisiin. Yksi kalalaji oli kuitenkin jäänyt hieman kismittämään ja se oli uusi tulokaslajimme eli herttainen valkoevätörö. Tutkivan journalismin keinoin olimme saaneet selville, että valkoevätörtsejä oli saatu Soskuan sulun kohdalta Saimaan kanavasta. Olimme käyneetkin paikan päällä jo kerran niitä kokeilemassa, mutta silloin törtsit eivät pilkkejämme huolineet. Aikaisemmalla reissulle otimme mukaan myös kolmannen diversiteettikisailijan eli Tommin, joka ruotsin jääkiekkomaajoukkueen perinteikkäällä hengellä veti putkeen KAKSI (2) valkoevätöröä aivan nenämme edestä. Olimme emännän kanssa sillä reissulla kummatkin jääneet ilman kohdekalaa, joten ei ollut ihme, että VET oli jäänyt kiveksi kenkään ja vielä aivan kantapään alle.

Vahingosta viisastuneena emme tällä kertaa ottaneet emännän kanssa kolmansia pyöriä mukaan Saimaan kanavalle. Kostoksi kopioimme vielä Tommilta pyyntivälinevalikoimaamme töröt narauttaneen patenttiratkaisun eli valkoevätörölitkan. Marraskuun alussa olimme siis valmiit ajamaan väärin pysäköityjen venäläiskatumaastureiden keskittymän eli Lappeenrannan ohi Saimaan kanavalle. Tämä fongausreissu saisi sitten ehdottomasti olla viimeinen tänä vuonna.

Tiesimme myös kiiskien riemastuvan törölitkoistamme sillä kalastustaktiikkana oli pompottaa litkaa kanavan pohjalla. Kiiskiendurance alkoikin runsaana, eikä ensimmäisen 20 kiisken rajaa ollut vaikea tavoittaa. Satunnaiset ahvenet pitivät kuitenkin jännitystä yllä, sillä valkoevätörön raivokas tärppi erosi huomattavasti kiiskien nyppimisestä, mutta muistutti paljon ahvenen tärppiä. Tunnin litkattelun jälkeen pilkkivavassa tuntui terävä nykäisy ja valkoevätörö mielessä aloin nostamaan litkaa laiturille. Mutta mitä ihmettä, koukussa ei killunutkaan ahven vaan valkoevätörö! Voi sitä riemun ja huudon määrää! Kiikutin kallisarvoisen kalan nopeasti saaviin, koska tarkoituksena oli viedä harvinaisuus yliopistomme akvaarioon. Jackpottini seurauksena emännälle tuli hienoiset suorituspaineet ja päätimmekin pitää tässä välissä luovan evästauon. Emäntä näyttikin kyntensä pian lounaan jälkeen ja litkasi rautaisella varmuudella myös itselleen kallisarvoisen ja kauan odotetun valkoevätörön. Siirsimme törtsit viralliseen valkoevätörönkuljetusastiaan ja kuljetimme ne Jyväskylän yliopiston akvaarioon Ylistölle, jossa niitä voi halutessaan käydä ihailemassa.

 

 

Summa summarun

Diversiteettivuosi 2014 oli erinomainen ja paikoin hyvinkin onnekas. Ensi vuodelle jäi kuitenkin vielä monta kalalajia, joiden päänahkaa lähdemme varmasti metsästämään. Täytyy myöntää, että onhan sitä tosin muutamia silmienpyörittelyjä tullut sukulaispiirissä vastaan lajikalastuksen osalta, mutta voisihan sitä pahempiakin harrastuksia olla.