Kotkan kalamaraton 2015

Kulauksen siikareissu Nauvoon antoi seuran kuninkuuskilpailuun eli diversiteettikisaan huomattavasti lisähönkää merilajien osalta. Kymmenen uuden lajin saaminen vuosipistelistalle laittoi jo mahanpohjan kutkuttelemaan ja ajatukset harhailivat väkisinkin kalamaratonin suuntaan. Kulaus debytoi kalamaratonurallaan ensimmäisen kerran Helsingissä vuonna 2014, jolloin 20 lajin tulos oli maakunnan keltanokille hyvä saavutus. Päätös vuoden 2015 kisaan osallistumisesta syntyi kuitenkin vasta muutama viikko ennen kisan alkua ja kisakaupungiksi valittiin Helsingin sijaan Kotka! Suurin syy hinkuun vaihtaa kaupunkia oli varmasti halu keskittyä olennaiseen eli kalastamiseen ja vähentää autossa istumista, johon tuntui tuhraantuvan Helsingissä suurin osa kisa-ajasta. Osaltaan liikkumisen tuskaisuuteen Helsingissä vaikutti tietenkin se, että emme aikaisemmin kyseisissä kalapaikoissa olleet käyneet. Kotka on mutkaton kaupunki liikkua ja kaupan päälle saimme vielä ihanteellisen majapaikan vaarini luota mitä parhaimman lirkkialueen läheisyydestä. Kotkan houkuttelevuutta lisäsi myös ainutlaatuinen tilaisuus kalastaa Sapokassa, jonka karpit jo malttamattomina odottivat mahdollisuutta koristaa uutta riviä elämänpinnaluettelossani.

 

 

Kulauksen virallista nimeä kantavan maratonjoukkueen lisäksi kisaamaan lähti myös perinteinen “Napsu tuvan alla” (aka Napsu), joten odotettavissa olisi jälleen kiihkeä ja kalainen jännitysnäytelmä! Viime vuoden ensimmäisestä kalamaratonistamme poiketen Kulaus päätti yhteistuumin tänä vuonna panostaa treenaukseen jopa kokonaisen vuorokauden verran. Hymy hyytyi maratonia edeltävänä päivänä varsin nopeasti, koska merivesi oli vielä kylmää eivätkä särkikalat olleet lähteneet liikkeelle. Masentavan treenipäivän jälkeen veikkaus kisassa saadusta lajimäärästä tippui jo kymmenen lajin korville. Mielessä kolkutti ajatus siitä, että mahdetaankohan me saada edes täyttä kymppiä rikki.

Kisan startattua seurasimme muita joukkueita Sapokkaan ja aloimme summamutikassa onkimaan. Niin kuin arvata saattaa, niin eihän niitä kaloja löytynyt millään. Muita joukkueita seuraamalla huomasimme lopulta, että peruslajit olivat piilossa Sapokan kaislikoiden edustoilla. Haaveet kisan karppipisteestä sekä samalla henkilökohtaisesta elämänpisteestä haihtuivat valon nopeudella. Kävi hyvin selväksi, että karpin onginta vaatisi lajiin perehtymistä, omia välineitään ja erityisesti mäskäyksen käyttöä. Niin kipeältä kuin se tuntuikin, niin huomasimme, että äärimmäisen vaikeaan karppiin ei kannattanut kuluttaa yhtään ylimääräistä aikaa. Karppikin oli kuitenkin vain yhden pisteen arvoinen huolimatta siitä, kuinka hienoa sellainen olisi joskus saada. 4 lajia (ahven, särki, sorva, salakka) ja pari tuhlattua tuntia myöhemmin päätimme siirtyä Sapokasta pois ja suunnata allikkosalakkapaikalle.

Ennen kalamaratonia saimme paikalliselta sisäpiirin naiseltamme vinkin ojasta, missä pitäisi allikkosalakoiden uiskennella. Kävimme katsastamassa paikan kisaa edeltävänä päivänä ja nopealla silmäyksellä huomasimme, että näkösyvyys ojassa oli tulvan takia lähes nollassa. Taitaisi jäädä siis allikkosalakka tällä kertaa vain ajatukseksi. Saapuessamme kisapäivänä jälleen ojalle oli vesitilanne yhtä lohduton kuin aikaisemminkin. Päätimme kuitenkin laittaa parhaan osaamisemme peliin eli tukevasti lirkki käteen ja mikroskooppisen pieni madonpala koukkuun. Allikkosalakoiden saalistuskäyttäytymisestä Kymenlaakson alueella tehty laaja meta-analyysi auttoi onneksi löytämään ojasta täydellisen kohdan, jossa alliksien päiväpesien oli kaikkien todennäköisyyksien mukaan oltava. Liisa ei niin sanotusti pesällä aikaillut vaan teki “Lissut” in vivo eli laittoi koukun pyyntiin ja otti kalan pois. Jopa ahvenen saamiseen Sapokasta meni huomattavasti enemmän aikaa kuin allikkosalakkapisteeseen. Onhan se tietysti helppoa, kun sen osaa. Itsehän en tosin allikkosalakoista nähnyt vilaustakaan koko ojassa, mutta jälkeenpäin sain hyvän syyn syyttää huonosti polarisoituja aurinkolaseja. Pääsimmekin jatkamaan melkein välittömästä matkaa Napsun jäädessä vielä allikkosalakoiden pariin. Myöhemmin kuulimme myös Napsun koukuttaneen alliksen 1,5 h tuskailun jälkeen. Huomasimme kisan jälkeen, että ainoastaan kulauksen joukkueet onnistuivat allikkosalakan koukuttamaan! Siitä maximum respect!

Seuraavana vuorossa oli silakka, jota hetken yritettyämme huomasimme touhun turhaksi. Ainoita merkintöjä pöytäkirjaan oli kaksi pohjaan jäänyttä litkaa. Luovutetun silakan jälkeen suuntasimme Korkeakoskelle isojen petokalojen hakuun. Korkeakoskella oli vihdoin aika päästää joukkueen putkiperho-osaaja ja todellinen jokikalastuksen artisti Lempisen Ville irti. Nopeasti huomasimme Liisan kanssa olevamme Korkeakoskella lähinnä statistien rooleissa. Kuhatärppejä napsui Villelle useampia, mutta ronkeleina otuksina ja saatanan paskiaisina, kuhat tyytyivät vain näykkimään putkiperhoa. Liisan kanssa viskelimme mikrojigejä särkikalojen toivossa, mutta saaliiksi saimme vain pieniä ahvenia ja pari hassua särkeä. Kirbelikonsulttimme päätti vihdoinkin päästää joukkueemme ahdingosta ja vaihtoi putkiperhon erikoisvalmisteiseen kirjolohi-leechiin, jossa oli uuden nanotekniikan ansiosta 100 %:n kirjolohitakuu. Sanomattakin oli selvää, että äärettömän herkät kädet yhdistettynä tuhansien kirjolohien saaliskokemukseen nöyryytti Kymijoen punalihaisen nopeasti haavin perukoille.

Kulauksen kalamaratoonarit-viestiketjuun napsahti kuvaviesti Napsulta ja arvasimme heti, että nyt on löytynyt jotain erikoista. Mustatäplätokkospesialisti Maijun vieraslajivainu oli ollut jälleen armottoman erehtymätön ja Napsu oli tässä vaiheessa tietämättään saanut kilpailussa ässän eli lajissaan ainoan yksilön!

 

 

Korkeakosken jälkeen suunnitelmassa oli lasketella ruutanalammelle, josta kuulopuheiden mukaan muutama joukkue olikin käynyt vetämässä munat pataan ennen meitä. Iloksemme näimme tutun auton lammen vieressä ja löysimmekin Napsun tuskailemasta rantakaislikosta. Kaikki merkit ennustivatkin, että ruutana ei siis varsinaisesti ollut höpötillään. Liisa oli jälleen elementissään ja otti suvereenisti lammen haltuunsa Napsulta ja jopa omilta joukkuetovereiltaa. Sivusta oli hieno seurata kuinka röyhkeän määrätietoisesti ja järjestelmällisesti ruutanan pesäkolo oli kaivettu esiin.

YYA-sopimuksen turvin saimme Napsulta vinkin, että olimme olleet silakkaretkellä Hallan sillan kupeessa väärään aikaan ja hieman väärässä kohdassa. Paras ottiaika olisi kuulemma illan hämärtyessä. Huhut varmasta silakasta käänsi päämme ja palasimme sillalle litkaamaan paremman tiedon turvin. Silakanlitkaus lähti samalla mentaliteetilla liikkeelle, kuin mihin ruutanalammella ja koko kisassa olimme jo tottuneet. Kaava oli siis tuttu, Liisa laski litkan veteen, nykäisi kerran ja kelasi silakan ylös. Kerrankin olimme tehneet oikean strategisen päätöksen ja saaneet helpon ja nopean pisteen!

Silakka plakkarissa päätimme palata takaisin Sapokkaan ja yrittää tiristää kymmenennen lajin vaikka väkisin. Meiltä puuttui vielä monta “helppoa” särkikalaa, joita muut olivat Sapokasta jo saaneet. Ilta alkoi kääntyä jo uhkaavasti yön puolelle ja meillä oli edelleen vain 9 lajia! Särkikalojen ollessa karkuteillä sainkin kuningasidean ja päätin pakottaa Sapokan liejuisesta pohjasta esiin kivisimpun, jotta saisimme 10-lajin ajan edes ensimmäisen kisavuorokauden puolelle. Sapokka on luultavasti huonoimpia mahdollisia kivisimppuhabitaatteja mitä Kotkasta löytyy, mutta siitä huolimatta näin tutun möykyn tiirailemassa kahden pohjasta nousevan kiven välissä. Kulauksen lopullinen ja kaikkia ennätyksiä uhmaava 10-lajin saantiaika oli siis ällistyttävän rivakka 22.43!

 

 

Suoritusta parantavat juomat nautittuamme siirryimme joukkueen lempilapsen ja kalamaratonin ehdottomasti haastavimman ja jännittävimmän osan pariin eli yölliseen lirkintään. Peruslirkkilajit tulivatkin nopsaan ja bonuksena myös vihdoin uusi särkikala! Pieni turvan pentele oli parkkeerannut itsensä yöpuulle aivan liian lähelle rantaa ja paljasti itsensä muiden särkikalojen säikkyessä lampun valoa. Vihdoin jopa meikäläinen sai kisan aikana yhden koreamman sulan otsalamppuuni! Muutaman rantanuoliaishavainnon hurjistuttamina keskityimme intensiivisesti ko. harvinaisuuden lirkintään, mutta äärimmäisen valoarkana kalana emme onnistuneet pääsemään koukutusetäisyydelle. Auringon noustessa huomasimme, että näköhavainnoista huolimatta kukaan ei ollut vaivautunut koukuttamaan liejutokkoa! Päätimme jättää tokon väliin, koska listalta puuttui vielä monta “helpompaa” lajia.

Yöllisen session jälkeen kasassa oli 16 lajia, mutta muutama sellainen puuttui vielä, joita voisimme yrittää melkein “kaikkialta”. Matkalla kisakeskukselle huomasimme hedelmällisen näköisen kaislikkolahden ja työnjako oli hyvin nopeasti selvillä. Ville keskittyisi haukeen ja Lissu meikäläisellä vahvistettuna koettelisimme hermojamme lahnan kanssa. Isohko hauenlötkö piti Villeä pilkkanaan mulauttelemalla tasaisin väliajoin hieman pidemmällä ruovikkolahden keskellä, jonne uistimille ei luonnollisesti ollut asiaa. Vuosien saatossa omaksumani tuntomerkit isojen lahnojen kulkuväylistä aamuyön tunteita pätivät myöskin Kotkassa. Lehmänmulkuksi valikoitui Liisa, joka tällä kertaa kuitenkin joutui ensin venymään muutamaan muuhun kalalajiin kuin kohdekalaan. Kaamean rääkäisyn saattelemana Liisa kampesi kiloisen lassen rannalle, jonka jälkeen pidimmekin välittömästi rannalla 5 minuutin bileet.

Hauesta oli tullut kisan aikana vähintään mustan yksisarvisen, aarnikotkan ja chupacabran risteytys. Sen kerran vuodessa, kun tarvetta hauelle olisi niin kaikessa pirullisuudessaan sitä ei näy, mutta kuuluu kyllä. Päätimme jättää hauen molskimaan lahden keskelle ja siirtyä toiseen haukipaikkaan. Unenpuutteesta puutuneet aivoni muistivat vuoden 1998, jolloin sain silloisen ennätyshaukeni Norssalmen sillan alta heti rippijuhlieni jälkeen. Kellään ei ollut mielessä tuoreempia haukihavaintoja, joten lähdimme kolmen maratoonarin voimin pommittamaan vihertarpoonia sillan alle. Tarkoitus ei ollut katkaista vaa’ an jousta, joten valitsin pienellä hauelle sopivan yleisvieheen eli lipan, kun taas Villen mielestä isosta hauesta saa enemmän pisteitä ja siimaan päähän valikoitui pakin suurin lusikka. Ranta-alue tuntui aivan tyhjältä eli joko puikkareita ei ollut paikalla tai ne eivät tajunneet omaa parastaan ja mahdollisuuttaan osallistua johonkin hauen elämää suurempaan kokonaisuuteen. Haukiguruna Ville oli luonnollisesti oikeassa siinä, että isompi on tässäkin asiassa parempi, mistä todisteena Ville huusikin pian “kiinni on!”. Väsytys tuntui kestävän ikuisuuden! Jännitysnäytelmä miehen ja kalan taistelusta oli varmasti koko kalamaratonin jännittävimpiä hetkiä ja mikä pahinta, niin tilanteeseen ei voinut itse vaikuttaa mitenkään! Muilla ei ollut mahdollisuuksia auttaa kalan haavitsemisessa kalastuspaikan takia, mutta ei Ville näyttänyt apua tarvitsevankaan vaan taiteili yli 2 kg:n pedon yksin rannan puolelle. Vartin tuuletuksen ja vimmaisen papituksen jälkeen laskimme, että kasassa oli nyt 18 lajia.

 

 

Kello näytti seitsemää, joten meillä olisi vielä 4 tuntia tehokasta peliaikaa jäljellä. Saimme faksin, että Napsun kapteeni Maiju oli saanut vinkin toiselta maratonjoukkueelta, miten vimpoja pitää kalastaa. Huomasimme jälleen, että paikkatiedolla ei siis välttämättä ole mitään merkitystä jos ei tiedä oikeaa kalastustekniikkaa. Ampaisimme luonnollisesti Napsun seuraksi vimpa-apajalle, jossa Maijun jallittama vimmanlötkö jo tervehtikin meitä laiturilla. Ällistelimme hetken kalan ulkomuotoa ja rupesimme pikapikaa Villen kanssa virittimään vimpaonkia. Liisa kulki kuitenkin omia teitään ja tyytyi onkimaan lyhyellä ongella aivan rannan tuntumassa. Kalanaisen vaisto oli ilmeisesti haistanut rannan tuntumassa uiskentelevan pasurin, jonka jälkeen passen peli oli jo käytännössä pelattu. Liisan tilille kilahtikin jälleen uusi lajipiste minun ja Villen nykiessä särkiä tasaisen tappavaan tahtiin. Kisan päättyminen 19 lajiin olisi todella hyvä tulos, mutta neljä muutakin joukkuetta olivat samassa lajimäärässä. Huonohko 10-lajin aika tiputtaisi meidät tuloslistalla siis toiselta sijalta neljänneksi. Ainoa hyväksyttävissä oleva vaihtoehto olisi siis puristaa jostain vielä kahdeskymmenes laji, jolloin lajimäärä nousisi samalla paljon esteettisemmän oloiseksi (koska ulkonäkö ennen kaikkea).

Kisa-aikaa oli vielä kaksi tuntia jäljellä ja odottelimme Villen kanssa kuumeisesti, että kummalle lankeaa kunnia vimpan koukutuksesta. Ville ei ollut ikinä saanut vimpaa ja meikäläisen ainoa vimpa oli toissavuoden talvelta, jolloin ahvenpilkin yhteydessä saatu sattumavimpa tuotti onnekkaan elämänpisteen. Jokainen särkitärppi tuntui jo tässä vaiheessa lähes vimmatulta nykäisyltä, mutta sympaattisen näköistä kuonoa ei vedestä noussut sitten millään. Tilanteen vakavuuden vuoksi emme keksineet muuta ratkaisua kuin pakottaa myös Lissu vimpaongen kahvaan. Voisin kirjoittaa lähes saman pyyntikuvauksen moneen kertaan samalla kaavalla saman ihmisen kohdalla. Jätän sen kuitenkin väliin ja totean pähkinänkuoressa, että vimpaongelma ratkesi nopeasti ja onnellisesti. Liisan vimpapaikasta nykäisemä ENSIMMÄINEN kala oli, yllätys yllätys, vimpa!

 

 

Ajellessamme kisakeskukseen huomasimme liveseurannasta, että olimme sillä hetkellä kilpailun johdossa! Iloa kesti tosin kokonaisen sekunnin, koska meille oli merkitty 21 lajia. Nyt oli kyllä laskuvirhe pankissa meidän eduksemme, koska emme olleet saaneet kuin 20 lajia. Tarkastimme lajilistan läpi ja syyllinen löytyikin hyvin nopeasti. Seipihän se siellä oli jostain syystä eksynyt listalle. Ylimääräisten kalalajien ujuttaminen saalislistaamme oli sinänsä kohtelias ele ensikertalaisia kohtaan,  mutta säälipisteistä emme oikein perustaneet vaan mainitsimme virheestä kisakeskuksessa. Tavoitteeksi asetettu 20 lajia saavutettiin ilman ylimääräisiä ärripurreja ja toiselle sijalle kipuaminen tässä Suomen vaativimmassa kalastuskilpailussa soi erityistä mainetta ja kunniaa Keski-Suomen kulauttelijoille! Napsun 17 lajia riittivät hienosti yhdeksänteen sijaan aikasäännön rokottaessa kaksi sijoitusta.

Ensi vuonna ehdottomasti uudelleen!

Kalamaratonin 2015 tulokset

Kotkan kalamaratonin lajilistat

Analyysiä

Jo ennen kisaa oli selvää, että 10 lajin saantiaika tulee olemaan heikko, koska osallistuimme ensimmäistä kertaa Kotkan maratoniin ja ns. peruslajit ja niiden paikat olivat aivan hukassa. Nopein joukkue sai 10 lajia täyteen jo kolmen vartin jälkeen, kun meillä kasassa oli Sapokasta vasta 4 lajia. Niidenkin saamiseen meni paljon kauemmin kuin 45 min. Kulauksen 10 lajin saantiaika oli koko kisan toiseksi huonoin, jos mukaan otetaan joukkueet, jotka saivat 10 lajia täyteen ensimmäisen vuorokauden eli lauantain puolella.

Kalastuskiellossa olevan Sapokan täydellinen rauhoitus näkyi hyvin varsinkin ahventen koossa. Isoja ahvenia oli paljon ja joukkueet vetivätkin kilvan yli puolikiloisia ahvenia rannalle. Harmillisesti kalamaraton oli ainoa päivän vuodesta, jolloin isot ahvenet tuottivat ainoastaan ärräpäitä riemunkiljahdusten sijaan. Napsun joukkue saikin vierestä todistaa kuinka pienestä kaupunkilammesta nostetaan heittämällä yli kiloinen ahven!

Kulausten joukkueiden selkeä vahvuus maratonissa oli yöllinen lirkintäosuus. Saimme yhteensä 9 kalalajia lirkillä, mutta missasimme helpon liejutokon, koska keskityimme sokeasti rantanuoliaisen jallittamiseen. Rantanuoliaisia näkyikin useaan otteeseen, mutta perhanat olivat vain liian säikkyjä ottaakseen. Pieni muutos ensi vuoden kisastrategiaan, niin lirkkikalojen listaa pidentää helposti kolme uutta lajia eli liejutokko, mustatäplätokko ja piikkimonni. Näin lirkinnän merkitys koko kisan kalamäärästä nousee siis jo yli puoleen! Mikäli täysin uusi ja rantanuoliaisen lirkintää teknologisesti mullistava strategia “Rantanulju – Shadowflash” toimii odotetusti, niin meillä on hyvä mahdollisuus saada jälleen uusi laji lirkkikalojen “varmat” kalat listaan.

Kotkan maratonissa saalislistaltamme jäi uupumaan kaksi “helppoa” kalalajia, joiden kalastusta emme edes kokeillet, koska tiedossa ei ollut paikkaa eikä oikeaa kalastustapaa. Lajit olivat siis säyne ja seipi, joiden kalastus sinänsä ei varmasti vaikeaa ole, mutta kokemuksen puutteessa tietoa kalojen olinpaikasta tai kalastustekniikasta ei vain yksinkertaisesti ole. Ensimmäisen Kotkan maratonin jälkeen ja siitä hyvin paljon oppineena, niin 20 lajia tulee tulevaisuudessa suhteellisen helposti. 25:ssä lajissa saa käydä jo vähän tuuriakin, mutta luku ei suinkaan ole mahdoton saavutettavaksi. Siihen on joka tapauksessa hyvä laittaa ensi vuoden tavoite!

Muita mainittavia havaintoja yön lirkkisessioilta oli tuulenkalan lisäksi kaksi havaintoa pienistä ankeriaista, jotka salamannopeasti syöksyivät valoa piiloon kivenkoloihin. Olisikohan ensi vuonna ohjelmassa ankeriaan pohjaongintaa? Erikoista Kotkan kalamaratonissa oli myös se, että kolminkertainen voittajajoukkue, joka sai yhden lajin enemmän kuin me, sai peräti 6 sellaista lajia mitä meillä ei ollut lainkaan! Myös kolmanneksi tullut joukkue sai kokonaiset kolme lajia mitä me emme saaneet. Yhteensä eri kalalajeja tuli siis koko kisassa runsaasti, mutta tuuri/taito eri kalalajien kalastamisen suhteen vaihteli huomattavasti joukkueiden kesken.

Kiitokset

Mahtavien joukkuetovereiden lisäksi haluan lähettää kiitokset konsultaatiosta Kotkaan Tuomakselle sekä Helsinkiin Varhimon Ollille välinevinkeistä ja lainasta.