Lajikalastusreissu Lappiin

Suunnittelimme emännän kanssa road tripin Lapin eksoottisiin maisemiin ja samalla uusien kalalajien ottiapajille. Uusi farkku-corollamme a.k.a. Rotinkainen joutuisi siis heti kovan koitoksen eteen. Onneksi automme oli kuitenkin poikamiesmallia eli takapenkit pystyi kokonaan kaatamaan taakse ja patjat levitettyä auton takaosaan. Näin vältyimme teltan käyttämiseltä ja mahdolliselta sateen märkyydeltä.

Fongauskohteina olivat siis pohjoiset kalalajit, joita oli Keski- ja Etelä-Suomesta vaikea tai jopa mahdoton kalastaa. Elämänpisteitä olisi siis mahdollisesti tarjolla kalalajeista kuten kirjoeväsimppu, nieriä ja teoriassa lohi. Samalla kun Lapissa oltiin, niin suunnittelin nykäiseväni nopeat vuosipisteet lajeista, jotka etelämpänä eivät olleet niin yleisiä (seipi, taimen ja harjus).

Raportteja sähkökoekalastuksista ja runsaista kirjoeväsimppusaaliista oli kantautunut korviimme opiskelijatovereidemme työkeikoilta. Päätimmekin suunnata samoille tienoilla eli mahdollisimman itään ja tarpeeksi pohjoiseen. Kainuun suuntaan mentäessä kivisimput vähenevät, joten tällöin peijakkaat eivät tunkisi kirjoeväsimppujen apajille eli meidän lirkkeihimme. Valitsimme ensimmäiseksi pit stopiksi Hossan kauniin retkeilyalueen Kainuussa. Hossa sijaitsee myös sopivasti juuri niillä leveysasteilla, joka on kivisimpun levinneisyyden ylärajoilla eli kirjoeväsimpun voisi olettaa olevan jo alueella enemmistönä.

 

 

Löysimme autolle mukavan yöpaikan järven rannalta ja laittaessamme karavaania kuntoon, niin otimme ansaitut kuksalliset punaviiniä perille pääsyn kunniaksi. Siirryimme järven rantaan ongelle ja Liisa saikin varsin nopeasti lähes varman seipin. Tosin kala ehti ennen lähempää tarkastelua hypätä takaisin veteen, joten parempi onni seuraavan kalan kohdalla. Päätin keskittyä lirkkimiseen, koska elämänpiste eli kirjoeväsimppu oli kuitenkin etusijalla seipiin verrattuna. Löysinkin järven rannasta heti yhden pikimustan pienen simpun! Kala haukkasikin syötin suuhunsa, mutta harmillisesti koukku ei jäänyt kalaan kiinni. Vastaiskun tiimellyksessä kadotin näköyhteyden kalaan ja päätinkin jatkaa eteenpäin. Seuraavan tunnin aikana en kuitenkaan löytänyt simpun simppua.

Päätimme Lissun kanssa vaihtaa väillä rooleja eli menin onkimaan seipiä, jonka Liisa oli jo napannut kauan sitten. Luovutin lirkin emännälle ja parin onkikalan jälkeen minullakin oli seipipiste hallussa. Samalla kun sain oman seipini kuvattua, niin Liisa onnistui jallitti lirkillä pienen mustan simpun. Kala tuli vielä täysin samasta kohtaa, jossa meikäläinen oli ensimmäisen simpun havainnut. Ei ollut tietenkään yllättävää, että simpulta paljastui ruskean kirjavat vatsaevät. Liisalle siis hyvin nopea kirjoeväsimppu ja samalla elämänpiste! Tämän jälkeen haravoin turhaan rantaa 1-2 tunnin ajan näkemättä yhtään simppua. Auringon alkaessa taas kajastaa oli meikäläisen pakko niellä ylpeytensä ja kömpiä makuupussin suojiin Rotinkaisen takakonttiin.

 

 

Meillä sattui olemaan Liisan tienaama ilmaislupa vapaavalintaiseen metsähallituksen kalastuskohteeseen. Huomasimme, että lupa menisi seuraavana päivänä vanhaksi, joten lunastimme oikeuden kalastaa Pro pilkistäkin tunnetuilla legendaarisilla Hossalaislammilla. Kyseessä oli siis puhdas kirjolohilampi ja tavoitteena hankkia ruokaa pöytään eli kala päivällisnuotiolle. Istutuspäiväkirjan mukaan tankkiauto oli juuri edellispäivänä käynyt tekemässä pysähdyksen Hossalaislammilla, joten saaliin pitäisi olla ns. idioottivarma. Lampi sijaitsee syvällä hiekkakuopan pohjalla ja lähemmäs päästyämme huomasin n. 20-30 kirjolohen uiskentelevan lammen poukamassa. Ainoaksi haasteeksi jäi lipan tarkkuusheitto isoimman kirren kohdalle, sillä parvessa oli vain muutama selvästi yli kilon kokoinen yksilö. Hossalaislammet eivät tarjonneet mitään uusia fongauksellisia ulottuvuuksia, mutta kalastuspaikkana alueesta oli tehny erittäin viihtyisä. Kalan pystyimme valmistamaan kätevästi lammen hyvin varustellulla nuotiopaikalla, joten suositten pysähtymään vaikka ei kalastuslupaa lunastaisikaan.

Illan hämärtyessä ajatukset palasivat taas fongaukseen eli aloin etsiä kartalta sopivia kirjoeväsimppupaikkoja. Simput suosivat virtaavaa ja hapekasta vettä, joten jätimme suosiolla viimeöisen järven väliin. Lissu oli toki oman kirjoeväsimppunsa sieltä saanut, mutta ko. kala oli ainut simppu, jonka olimme järven rannalla havainneet. Löysimme kartalta täydellisen oloisen simppujoen, mutta paikalle päästyämme emme havainneet paikassa kalan kalaa. Tässä vaiheessa pienoinen epätoivo alkoi jo kolkuttelemaan takaraivossa, joten päätimme palata takaisin järven rantaan. Sieltä oli kuitenkin varmuudella saatu edes yksi kirjoeväsimppu. Järven rantaa kävellessäni pohja muuttui jossain vaiheessa selvästi kasvipohjaisesta kivikkoisemmaksi. Hyvin pian huomasinkin pienen mustan simpun köllöttelevän n. 5 cm:n syvyydessä. Kala otti syöttiin simppumaisen nopeasti, ahnaasti ja varmasti. Tärpin jälkeen syke laskeutui alle 200:n vasta, kun sain tarkistettua vatsaevien ruskeiden viirujen olemassaolon. Uusi elämänpinna (nro 48) siis jälleen plakkarissa! Kiitoksia Hossa!

 

 

Reissu alkoi siis fongauksen osalta mainiosti ja seuraavana aamuna lähdimme ajamaan kauemmas pohjoiseen eli lähemmäs muita puuttuvia kalalajeja. Ajoimme suoraan Altavuonoon eli Norjaan, jossa ihailimme maisemia yhden yön ja tietysti kalastimme pakolliset turskat ja seitit. Rotinkainen protestoi Norjan mutkaisia teitä ja päätti sytyttää moottorin vikavalon juuri paikassa, mistä on pisin matka Suomeen ja autokorjaamolle. Auton diagnosointi ja korjaus Norjassa olisi varmasti syönyt koko matkakassamme ja vähän enemmänkin. Pähkäilimme googlen kanssa tilannetta ja pääätimmekin noudataa internetistä löytynyttä autoalan ammattilaisen neuvoa eli kylmästi olla välittämättä syttyneestä vikavalosta. Tästä toimivasta vinkistä kiitos Suomi24:n palstan nimimerkille “Rami-88”.

 

 

Kroppa kaipasi tässä vaiheessa jo oikeata sänkyä, joten suuntasimme Utsjoella, jossa kaverimme oli luvannut majoittaa meidät. Kuinka ollakkaan, niin päästyämme Suomen puolelle Rotinkaisen vikavalo sammui mystisesti! Tosin loppureissun ajan se vielä kehtasi muutaman kerran syttyä ja sammua. Päivän matkasta väsyneinä päätimme ostaa Tenon soutuluvan vasta seuraavalle päivälle ja keskittyä ensimmäisenä iltana helpompiin kalalajeihin.

Nieriää nousee lupausten mukaisesti melkein jokaisesta lätäköstä, joten odotukset olivat korkealla uuden elämänpisteen osalta. 2 metrin onkivapa olikin aivan riittävä varuste, sillä uteliaat ja rohkeat nieriät eivät pelänneet rannalla olevaa ihmishahmoa. Kalat tosin tökkivät ensin siimassa olevaa kohoa ennen kuin älysivät hieman alempana olevan matosyötin. Rutiineista poiketen onnistuin tällä kertaa koukuttamaan tavoitelajin ennen Liisaa, mikä olikin piristävää vaihtelua.

Harjuspaikka sijaitsi kävelymatkan päässä nieriälammesta, joten vaihdoimme onget pieniin lippoihin ja aloimme haravoimaan virtaa. Onni suosi jälleen meikäläistä ja sain mukavan vuosipisteen n. 25 cm:stä harrista. Liisalta jäi harjus valitettavasti vielä saamatta, mutta niitähän pitäisi olla Tenojoenkin puolella aivan riesaksi asti. Kokeilimme vielä lohta Utsjoesta ja tittien mulauttelut pitivätkin hyvin kalastusjännitystä yllä. Lohenkuvat silmissä vilkkuen painuimme lopulta rättiväsyneinä nukkumaan.

 

 

Seuraavana päivänä päätimme vielä hyödyntää eilisen heittokalastuslupaa ja testata josko Utsjoki antaisi vielä jonkin lajin. Vaihdoin pienen lipan hieman kookkaampaan lusikkaan eli musta-puna-valkoiseen räsäseen eikä aikaakaan kuin suvannosta nousi pieni taimen. Kala pääsi jatkamaan matkaansa, mutta lahjoitti samalla uuden merkinnän vuosipistelistaani.

Päätimme lähteä takaisin mökille keräämään voimia reissun kliimaksiin eli lohen soutuun. Soutuluvalla oli hintaa 40 €, joten aivan ilmaista lystiä tuo harrastus ei ollut. Saimme onneksi tietää, että Liisalle on mahdollista ostaa ns. puolisolupa (5 €), joten käytännössä saimme kalastaa ns. kaksi yhden hinnalla! Mahdollisuutemme loheen olivat kuitenkin marginaalisia. Vesi oli useamman asteen kylmempää kuin normaalisti tähän aikaan ja saalisraporttien mukaan kalaa oli tullut todella heikosti. Useat kalastajat olivat jopa keskeyttäneet lomansa ja palanneet takaisin etelään. Tenojoki ja lohen soutu ovat jo itsessään niin vaikuttavia kokemuksia, että kalaan kannattaa lähteä vaikka lohta ei saisikaan.

 

 

Muita veneitä ei näkynyt, joten saimme soudella aivan rauhassa ja nauttia tunnelmasta. Hetken soudettuamme yksi perhovavoista alkoi liikehtimään oudosti ja perhoon olikin tarttunut n. 15 cm:n pituinen lohen vaelluspoikanen eli smoltti. Siinä se nyt sitten oli eli elämänpiste nro. 50. Smoltista en osannut kovin isoa tuuletusta tehdä, joten jätin kalan omaan arvoonsa. Jospa sitä kuitenkin tähtäisi vähän “parempaan” lohipisteeseen. Soudimme muutaman tunnin ilman mitään tapahtumia. Kellon lähetessä neljää yöllä lähdimme laskettelemaan takaisin mökille. Päätimme vielä matkan varrella kokeilla kohtaa, josta soutajan mukaan on välillä tullut kohtuullisesti kaloja. Aivan rannan tuntumassa oli kaistale, jossa virta koveni hetkellisesti ja jonka alapuolelle lohet pysähtyivät lepäämään.

Makea haukotukseni pysähtyi alkuunsa, kun yksi vavoista rupesi nykimään tärpin merkiksi. Räikkä pysyi hiljaa, mutta nyt ei ollut kuitenkaan enää smoltista kyse! Tuli perseen alla kelasin toisen perhon ja vaapun pois ja nostin vavan käteeni. Olisikohan siellä 1-2 kg:n titti. Se olisi aivan riittävän iso kala ja sitä voisin jo sanoa loheksi. Kala ei kuitenkaan jostain syystä uinut omaehtoisesti veneen viereen ja hypännyt itsekseen haaviin. Lohi teki 3-4 noin kymmenen metrin syöksyä ennen kuin suvaitsi näyttäytyi veneen vieressä. Lihakseni olivat jännittyneinä ja aivoissa toistui ainoastaan yksi ajatus: “älä nyt vaan pääse irti”. Lopulta viereemme lipui valtava hopeinen kylki, joka otti vielä viimeisen pyrähdyksensä ennen hienosti suoritettua haavitsemista. Illan ja koko reissun ehdoton kliimaksi oli saavutettu. Veneessämme pötkötti 6,2 kg:n lohi, jolla jo kelpasi rikkoa 50:n elämänpisteen raja. Samalla lohi oli myös isoin koskaan Suomesta saamani kala.

 

 

Liisan venekunnalla oli ollut yksi tärppi, mutta kala oli valitettavasti päässyt heti irti. Siirryin Lissun veneeseen ja jatkoimme vielä lohen soutua aamukuuteen, mutta ilman tapahtumia. Seuraavana aamuna heräilimme ja mietimmi, että mistä Lissu saisi vuosipisteistä puuttuvan harjuksen. Vedenalaisesta lohikamerasta olimme nähneet Tenojoella paljon harjuksia ja meillähän oli vielä hetki aikaa ennen lupamme päättymistä.

Liisa sitoi tavalliseen teleskooppionkeen perhon ja rupesi “perhostelemaan” rannalta. 10 minuuttia ennen kalastuskiellon alkamista emännän omatekemään royal coachmaniin nasahti vihdoin pieni harjus. Vähän turhan tiukillehan se meni, mutta hieno harjuspiste kuitenkin! Naisillehan ei tunnetusti mikään riitä, joten Lissun oli luonnollisesti jatkettava kalastusta isomman harjuksen toivossa vielä viimeisetkin minuutit. 3 minuuttia ennen ajan päättymistä Lissu nosti perho-ongellaan taas vaaksan mittaisen kalan. Kyse ei ollut kuitenkaan harjuksesta vaan Hannu Hanhemme oli saanut smoltin! Liisallekin siis loppujenlopuksi elämänpiste lohesta! Huokaisin helpotuksesta, koska 1000 km:n kotimatka sujuisi samassa autossa paljon mukavammin, kun kummallakin on hyvä mieli.

Tämä unohtumaton kokemus ei olisi ollut meille mitenkään mahdollista ilman kaverimme Laurin tarjoamaan majapaikkaa, veneitä ja asiansa osaavia soutajia. Isot kiitokset siitä!

 

 

Maisemat olivat uskomattomia ja Lapin elämykset sekä paikallinen kulttuuri tekivät meihin suuren vaikutuksen. Fongauksellisesti reissu oli myös menestys. Sain kaikki tavoitelajit, jotka oli mahdollista saada. Elämänpisteitä kertyi reissulla kolme eli kirjoeväsimppu, nieriä ja lohi. Vuosipisteitä myös saman verran eli seipi, harjus ja taimen. Rotinkaisen kaartaessa takaisin kotipihaan, niin trippimittari näytti ajetuksi matkaksi 3003 km. Jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt varata hieman enemmän päiviä noin pitkälle reissulle. Tosin ennen matkaa laskin, että ajomatkaa tulee yhteensä vain 2000 km. Ei mennyt aivan nappiin tuo meikäläisen arvio, mutta road tripin ideahan on ajaa juuri sinne minne mielii.

P.S. Myös Rotinkaisen vikavalon aiheuttanut vika löytyi viimein. Toisen sylinterin sytytys oli pielessä eli vaihtamalla tulpat, niin 1,4 litran vauhtihirmu oli jälkeen kuin uusi!